Keskusteluja käytiin niin lähidialogeina kuin etäyhteyksien kautta. Niissä pohdittiin poikkeusaikaa ja sen vaikutuksia muun muassa iäkkäiden ihmisten, esittävän taiteen ihmisten, kahden kulttuurin perheiden, kuntien viranhaltijoiden sekä yhdistysten ja järjestöjen työntekijöiden, vapaaehtoisten ja toimintaan osallistuvien näkökulmasta.
Esille nousivat erityisesti kokemukset koronakriisin pitkäaikaisista vaikutuksista. Monet ovat kärsineet koko poikkeusajan yksinäisyydestä. Etänä tapahtuvan vuorovaikutuksen koetaan muuttavan meitä myös ihmisinä. Koronakriisi on myös koetellut ihmisten keskinäistä luottamusta ja murentanut monia yhteisöllisiä suhteita. Dialogeissa tuli ilmi myös pilkahduksia sinnikkyydestä, arjen selviytymiskeinoista ja pyrkimyksistä aktiivisesti rakentaa luottamusta sekä jatkuva tarve ihmisiä yhteen tuovalle dialogille. Poikkeusajan yhä jatkuessa toivottiin, että myös päättäjät tulisivat mukaan keskusteluihin jakamaan omia kokemuksiaan, ja kuulemaan tarkemmin kansalaisten tuntoja.
Yksinäisyys jättää jälkensä
Iski yksinäisyys ja ahditus: koska tämä loppuu? (1)
Jo poikkeusajan alussa, keväällä 2020, osaan keskustelijoista iski yksinäisyys ja ahdistus. Harrastukset loppuivat – ja osalta myös työt. Kirjastot, kerhotilat, uimahallit ja taloyhtiön saunat sulkeutuivat. Läheisiä ei päässyt katsomaan palvelutaloihin, hoivakoteihin ja sairaaloihin. Arki tuntuu raskaalta ja vanhat surut ja käsittelemättömät asiat nousivat pintaan. Juuri nyt monesta tuntuu, että tilanne vain jatkuu ja jatkuu. Eikä kukaan tiedä, kuinka kauan. Keskusteluissa nousi esiin toiveikkuuttakin, sillä rajoiteiden ja rokotteiden tuovan turvaa. Monet yksinäisille ihmisille tukea ja turvaa tuovat palvelut ovat jälleen auki, mutta kaikki apua tarvitsevat eivät ole löytäneet niiden piiriin.
”Mihin he ovat hävinneet? Ottaa ihan sydämestä, kun miettii missä he ovat.” (2)
Joulun kynnyksellä monien mielissä korostuvat yhteisöllisyys ja perheiden joulunvietto. Isommissa perheyhteisöissä joulua perinteisesti viettäneille koronajoulut ovat ensimmäisiä, joissa suku ei olekaan koolla. Erityisen vaikeita koronajoulut ovat yksinäisyyttä kokeville. Aiemmin joulumieltä on saatu liittymällä julkisiin joulutapahtumiin, kauneimpiin joululauluihin tai jumalanpalveluksiin, mutta nyt se ei välttämättä ole mahdollista.
”Televisiossakin tulee tosi paljon lasten joulusta, perheiden joulusta. Ois kauheen kiva, et huomioitas myös muita” (3)
Etävuorovaikutus eristää
”Kaupassa oli tilanne missä puhuin tuntemattomalle ja hän vastasi: Herranen aika! Joku puhuu! Minulle!” (4)
Keskustelijat pohtivat, mitä Poikkeusajan eristäytyminen tekee meille ihmisinä. Joillakin voi mennä monia päiviä, että he eivät kuule toisten ihmisten ääntä. Silloin pienikin kohtaaminen voi tuntua, suurelta. Jopa hammaslääkärikäyntiä odotetaan koska siellä kerrankin joku koskettaa.
Dialogeissa pohdittiin ihmisluontoa, joka on muovautunut vuorovaikutukseen lajitovereiden kanssa. Kun tämä yhteys puuttuu, ihminen nääntyy. Me olemme myös kehittyneet lukemaan toisten kasvoja, minkä nyt monessa tilanteessa käytössä olevat maskit estävät. Luoko ilmeiden puute vuorovaikutuksessa turvattomuutta? Miten tämä näkyy pitkällä tähtäimellä erityisesti lapsissa ja nuorissa?
Osa keskustelijoista kertoo kuitenkin nauttivansa poikkeusaikana tapahtuneesta vauhtin hidastumisesta ja mahdollisuudesta vetäytyä sosiaalisten tilanteiden hälinästä. Kääntöpuolena koetaan, että pihallakin ihmiset kulkevat kuulokkeet korvilla, ulkomaailmalta sulkeutuneina. Uusien ihmissuhteiden luominen on vaikeaa ja yhteydenpito moniin tuttuihinkin on katkennut.
”Tässä ajassa ihmisten luokse meneminen on tullut vaikeammaksi.” (5)
Taide ja kulttuuri on monille tärkeä henkireikä. Vaikka taiteen etätoteutuksistakin on kokemusta, niin keskustelijat kaipaavat ihan konkreettisesti taiteen äärelle. Myös taiteen ammattilaisen työ tuntuu merkitykselliseltä, kun sitä saa tehdä kosketuksessa ihmisiin. Alan ammattilaisia huolettaa se, että lapset ja nuoret jäävät vaille taide-elämyksiä:
”Korona-aika on lapsille pitkä, osa lapsista ei enää tiedä mikä on teatteri” (6)
Poikkeusajan vaikutukset iskevät epätasaisesti eri ihmisryhmiin
”Tietyssä iässä tapahtuu ainutkertaisia juttuja, jotka jäävät joiltain täysin kokematta”
Keskusteluissa jaettiin kokemuksia erilaisista elämäntilanteista, joihin korona on osunut erityisen kipeästi. Nuorilta saattaa jäädä kokematta koulutaipaleen kohokohtia, eikä uusissa opiskelupaikoissa synny yhteisöllisyyttä. Jos omat läheiset elävät eri maissa, niin maantieteelliset etäisyydet tuottavat rajoitusten vuoksi aivan uudenlaisia vaikeuksia. Monet päihde- ja mielenterveyskuntoutujat ovat jääneet yksin ja esimerkiksi some -ja peliriippuvuudet ovat saattaneet pahentua, kun yhä suurempi määrä opiskelusta tai työstä tapahtuu riippuvuutta aiheuttavilla laitteilla:
”Vaikea hillitä ja rajoittaa, koska digilaitteet olivat ainoa ikkuna ulkomaailmaan.”
Monet keskusteluihin osallistuneet ikäihmiset kuvasivat ensimmäisen koronavuoden liittyviä rajuja kokemuksia. Osasta tuntui, että ihmissuhteet ja monet arjen toimet katkaistiin aivan kuin valot olisi katkaistu yhtäkkiä. Yli seitsemänkymppiset rajattiin kotiin, kauppaan sai mennä vain aikaisin aamulla, ja ulkona muut ihmiset kiersivät kaukaa. Monia keskustelijoita loukkasi, että heitä pidettiin hauraina pelkästään iän perusteella.
”Minua ottaa luontoon se, että minua pidetään hauraana. Se oli avainsana siihen, miksi meidän piti pysyä poissa, lukkojen takana.” (8)
Selviytymiskeinoja löytyy arjen pienistä asioista
”Onneksi minulle tuli koira. Se auttoi siihen, että sain happihyppelyjä. Punttisali ja uinti loppuivat, mutta koira oli pelastus.” (1)
Keskustelijat olivat löytäneet lukuisia keinoja, joilla haasteellisesta poikkeusarjesta tuli mielekkäämpää. Säännöllinen päivärytmi, liikkeelle lähteminen, ja ulkoilu toivat ryhtiä päiviin. Luonnossa liikkuminen, puutarhatyöt ja lemmikkieläinten kanssa puuhailu toi iloa, ja kävelyllä haluttiin silittää myös vastaantulevia koiria. Mieluisia olivat myös pihapelit ystäväporukalla, tapaamiset kokoontumispaikoissa ja keskustelut Whatsapp-ryhmissä.
Ihmisten pariin hakeutumista, tavalla tai toisella, pidettiin tärkeänä ja sen koettiin helpottavan raskaimpia tunteita. Myös vapaaehtoistyön tekeminen ja muiden auttaminen toi merkitystä arkeen ja lievensi omia huolia. Osasta keskustelijoista arjen puuhat tuntuivat epävarmuuden jatkuessa lattealta tekohengitykseltä. Toiset puolestaan totesivat yrittävänsä olla murehtimatta ja ottavansa päivä kerrallaan.
Luottamusta on vaalittava
”Kaupunkilaiset ja uusimaalaiset tuo tänne ’sen’ he sanoivat.” (1)
Poikkeusaika on koetellut luottamusta yksilöiden ja ihmisryhmien välillä. Pandemian alkuvaiheessa tartuntoja pelättiin niin kovasti, että toisesta maakunnasta tulleita saatettiin katsoa pahasti. Jotkut keskustelijoista kertoivat myös läheistensä ottaneen etäisyyttä, jos kuulivat heidän tavanneen toisia ihmisiä, vaikka se olisi tapahtunut vain puistossa. Osa oli huolissaan myös koronaan liittyvän väärän tiedon leviämisestä yhteiskunnassa. Toisen koronavuoden lopulla ”me ja he” -ajattelu kärjistyykin erityisesti ihmisten erilaisissa suhtautumisessa koronarokotuksiin.
Myös luottamus tulevaisuuteen säröilee. Moni on joutunut hyväksymään, että asioita ei voi kontrolloida. Viimeiset kaksi vuotta ovat tuntuneet vuoristoradalta, jossa yhteiskuntaa välillä avataan ja sitten taas suljetaan. On vaikea nähdä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Pandemian yhä pitkittyessä kysytään: loppuuko tämä koskaan?
Kansalaisten luottamusta kuntiin, valtionhallintoon ja viranomaisiin kuvataan keskusteluissa herkkänä asiana, jota on vaalittava johdonmukaisilla linjauksilla ja johtamisella. Esimerkiksi maskikeskustelu koettiin veivaamisena: ensin maskeja ei suositeltu, sittemmin kaikkien haluttiin käyttävän niitä. Kunnissa toimineet viranomaiset ovat joutuneet usein hankalaan tilanteeseen pyrkiessään soveltamaan epämääräisiksi kokemiaan linjauksia paikallistasolla ilman riittävää tukea valtakunnalliselta tai edes alueelliselta tasolta. Samaan aikaan monella keskustelijoista kuitenkin riittää ymmärrystä päättäjille, jotka ovat koko ajan uudessa tilanteessa:
”Päätöksenteossa ollaan koko ajan uudessa tilanteessa. Et kokoaja muuttuu. Liikaa liikkuvia osia, vaikea tehdä päätöksiä.” (1)
Lisää dialogeja ja päättäjät mukaan!
Osallistujille oli tärkeää pysähtyä sanoittamaan lähes kaksivuotisen poikkeusajan kokemuksia yhdessä. Rakentava keskustelu tuntui merkitykselliseltä ja loi ymmärrystä kriisin vaikutuksista eri elämäntilaisessa oleviin, eri ikäisiin ihmisiin. Keskustelijoista tuntui hyvältä, että kriisistä ja sen herättämistä tunteista sai puhua avoimesti ja luottamuksellisesti muiden kanssa. Myös pandemian alkuvaiheen kokemukset nousevat yhä esille, ja osa niistäkin on vielä käsittelemättä.
Lähes kaikki keskustelijat kaipasivat lisää dialogia omaan elämäänsä, myös työpaikoille. Erityisesti toivottiin, että päättäjät saataisiin mukaan keskusteluihin. Keskustelijat ajattelivat, että myös päättäjien olisi hyvä päästä jakamaan omia kokemuksiaan ja kuulla, mitkä asiat kansalaisia askarruttavat ja huolettavat:
”Et ne kuulee, miten kansalaiset ajattelee. Et niillä on säännöt ja määreet, minkä mukaan pitää toimia, mut pitäis jokasen tulla kuuntelee, mitä me ajatellaan.” (1)
Pandemia eristää, jakaa ja hajottaa monin tavoin. Dialogi tuo ihmiset takaisin yhteen.
Faktatiedot keskustelusta
- Keskustelujen määrä: 16
- Osallistujamäärä 122
- Paikkakunnat: Etelä-Karjala, Götebörg, Helsinki, Järvenpää, Kirkkonummi, Turku, Oulu, Vantaa ja eri puolilta Suomea etäyhteyksin.
- Yhteenvedon jättäneiden keskusteluiden järjestäjät (suluissa sitaattien viitteet): ADHD-liitto ja Autismiliitto, A-klinikkasäätiö (7), D-Asemat Kallio ja Kannelmäki (kaksi keskustelua), Erätauko-säätiö, Familia ry, Helsingin tuomiokirkkoseurakunta/Toivon dialogit (8), Siskot ja Simot (4), Suomen Assitej ry (6), Suomen Punainen Risti, Turun tuomiokirkkoseurakunta (3), Vanhustyön keskusliitto (2), Vantaan kaupunki.
