Yhteiskuntarauha on vakava asia. Samoin demokratian heikkeneminen. Polarisaatio, vakavaa sekin, ja siksi menetelmämme on tärkeämpi kuin koskaan. Myös Erätauko-keskustelu on silloin tällöin vakavaa. Se voi olla aiheesta, joka pyörittää sisukaluja – jos ei aina omia niin kenties jonkun toisen.
Se voi nostaa pintaan kokemuksen, josta oli päättänyt olla puhumatta, mutta luottamuksellisessa ilmapiirissä tuo muisto kouluajoilta tai tunne unhoon painetusta tilanteesta pulpahtaakin pintaan ihan yllättäen. Miten sellaisesta sitten voi Erätauko-keskustelun ohjaajana alkuunkaan selvitä?
Kun olen kouluttanut Erätauon ohjaamista, on yksi yleisistä kysymyksistä: “Mitä sitten jos tuleekin hankala tilanne?”
Tämä oli myös se tykyttävä tunne, joka minua painoi odottaessani ensimmäisen fasilitointini alkua joulukuussa 2019. Tuolit oli asetettu rinkiin, olin printannut pelisääntöjä varmasti riittävän monet ja hakenut niille kehyksetkin läheisestä ruotsalaisesta huonekalujätistä. Olin mennyt ihan oppikirjan mukaan, tehnyt minuuttiaikataulun, koska se helpotti minua ja antoi tunteen siitä, että kontrolloin tilannetta.
Mutta Erätauko-dialogissa on sellainen piirre, että siinä ei ihan aina pysty kontrolloimaan ihan kaikkea. Tähän Erätauko-hengessä kokemuspuheenvuoro. Äitini on kertonut tarinaa kasvatusoppaista, joihin hän vanhempana tukeutui joitakin kymmeniä vuosia sitten, meidän ollessamme pieniä. Niissä oli kirjattuna vuoropuhelu äidin ja lapsen välillä, ja tuohon käsikirjoitukseen äiti sitten koitti tarttua. “Mutta sitten te lapset ette koskaan sanoneet sitä, mitä lapsen vuorosanaksi oli kirjoitettu!”
Näin toimii ihminen. Emme voi ohjelmoida vuoropuhelua ennalta, emme voi päättää, mihin dialogi vie, emme voi koskaan täysin valmistautua siihen, mitä tuleman pitää. Ja se onkin itse asiassa yksi dialogin parhaista puolista.
Joskus ei pysty ennakoimaan, mikä aihe on herkkä ja mikä ei välttämättä niinkään. Joku keskustelu voi tuntua haastavalta, vaikka tämä ei ollut ennalta tullut mieleen aiheen tai minkään muunkaan perusteella. Osa aiheista taas on sellaisia, että odotus haastavasta keskustelusta on korkealla.
Tällainen oli vaikkapa Naisten linjan kanssa valmisteltu keskustelu sukupuolistuneen väkivallan digitalisoitumisesta. Aihe oli vaikea, mutta Erätaukoon oli valmistauduttu erityisen hyvin aiheen asiantuntijoiden kanssa, ja ohjaajana koin hiukan jännittävän tilanteen antoisana, valmistautumisen myötä. Tähän on myös oivallisia työkaluja nettisivuilla.
Sitten oli keskustelu vastuullisesta ratsastuksesta. Hevosihmisenä kuvittelin olevani oikein hyvin tilanteen tasalla, mutta en ollutkaan tehnyt sitä tärkeää valmistautumistyötä, jossa keskustelun ohjaajana pohtisin omaa suhdettani käsiteltävään aiheeseen ennen itse dialogia. Tähänkin on Erätauko-materiaaleissa annettu ohje. Se ei vain tullut mieleeni. En osannut ennalta ajatella, että joskus ohjaajalle näennäisesti tuttuuden kautta helpot aiheet voivatkin osoittautua vähän mutkikkaiksi. Kun reflektoin viime vuoden päätteeksi sitä, mikä keskusteluista oli opettanut minulle kaikkein eniten, voitte arvata että valinta ei ollut vaikea.
Niin, mikä sitten on onnistuneesti ohjattu Erätauko-keskustelu? Joku lähtee keskustelusta tunteellisena ja piti sitä siksi onnistuneena, toiselle tunteellinen kokemus voisi olla epämiellyttävää. Yhdelle onnistumisen kriteeri on se, että hän kuuli jotakin todella vahvasti omasta kokemusmaailmastaan poikkeavaa, kun taas toiselle parasta oli se, että joku olikin yllättäen kokenut ihan samalla tavalla kuin itse.
Joskus ohjaajana voi olla semmoinen olo, että eipä tämä nyt oikein vienyt mennessään, ja palautteesta selviääkin, että osallistujat ovat kokeneet keskustelun erinomaisen antoisana. Jokaiselle Erätauko-keskustelulle on asetettu yhteinen tavoite: lisätä ymmärrystä yhteisestä aiheesta, toisista keskustelijoista ja itsestä. Sen lisäksi keskustelulle voi olla tarkempi tavoite, joka on juuri kyseiselle keskustelulle olennainen. Dialogin näytettäväksi jää, kuinka paljon sekä millä tavalla ymmärrys milläkin kerralla syvenee. Tässä on jokaisella kokijallakin vastuunsa.
Tehdessäni töitä Erätauko-menetelmää hyödyntäen ja keskusteluja ohjaten, olen saanut huomata, että kaikkea tapahtuu, ja se on ihan ok. Mutta kaikkea tapahtuu vain, jos keskustelua tapahtuu. Ja silloin suurin onnistuminen on se, että tunnistaa yhteisen tärkeän aiheen, tarttuu siihen, kutsuu ihmiset yhteen ja antaa mahdollisuuden dialogille.
Silloin on mukana tukemassa lujempaa ihmisten välistä ymmärrystä, tuomassa yhteen sellaisia tyyppejä, jotka eivät muuten jakaisi ajatuksiaan toistensa kanssa, tai tulisi ylipäätään kuulluiksi – rakentamassa parempaa keskustelukulttuuria ja vahvempaa demokratiaa.
Seuraava keskustelu, jota pääsen ohjaamaan, on perheille, ja se on taas jotain itselleni ihan uutta. Käsikirjoituksessa lukee “taukojumppa”, onneksi sen tulee vetämään siihen asiaan perehtynyt ammattilainen.
Menetelmä tarjoaa ihan mahtavat raamit ja nettisivujen työkaluarsenaali avun oikeastaan kaikkeen, mitä voi tulla Erätauko-keskustelussa vastaan. Ja kavereilta saa aina apua, kun vaan rohkeasti pyytää – meitä Erätauko-ohjaajia on jo tosi monta!
Dialogin ohjaajana kukaan ei ole koskaan täysin valmis, ja tämän kehittymisen mahdollisuuden vuoksi se säilyy kiehtovana. Se on vakavaa, erittäin merkityksellistä ja se saa myös olla iloista ja leikillistä, harjoittelevaa, oppivaa ja kokeilevaa, keskeneräistä.
Anna Väänänen
Asiantuntija
Erätauko-säätiö
