Poikkeusajan dialogeihin osallistui yli 200 ihmistä eri puolilta Suomea ja maailmaa
Huolta toisista ja itsestä, yhteisöllisyyden vahvistumista, syyttelyä ja syyllistymistä, ihmetystä ja riemua digiloikasta, yhteiskunnallisen epätasa-arvon tiedostamista ja pohdintaa epävarmasta tulevaisuudesta. Näitä asioita ihmisillä oli mielen päällä ensimmäisissä Poikkeusajan dialogeissa, joita järjestettiin saman päivän aikana ympäri Suomen.
Keskusteluihin osallistui yli 200 ihmistä. Osallistujajoukko oli hyvin monipuolinen: pienten lasten vanhempia, opettajia, nuoria, eläkeläisiä, järjestöaktiiveja, vankilasta koeajalla olevia, maahanmuuttajia, johtajia, yrittäjiä, freelancereita, kulttuurialan ammattilaisia, tutkijoita, valtion ja kuntien viranhaltijoita. Elämä poikkeusajan Suomessa valottui siis monen erilaisen ihmisryhmän ja henkilön näkökulmasta. Samalla muotoutui kokonaiskuva yhteiskuntamme uudesta olotilasta.
Dialogeissa kävi ilmi, että vaikka jokainen yksilö kokee kriisin ja poikkeusolot omalla tavallaan, lähestulkoon kaikilla on samankaltaisia perushuolia ja turvantuojia. Yhtäältä kriisissä korostuu läheisten, kodin, työn ja koulun merkitys. Toisaalta huolenaiheet ulottuvat myös omaa lähipiiriä laajemmalle: yhteiskunnan heikko-osaisiin ja ihmisten kärsimykseen muissa maissa. Kriisi tuntuu nostaneen monilla pintaan uudenlaisen tietoisuuden omasta etuoikeutetusta asemasta ja samalla halun auttaa niitä, joilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Itselle sopivia auttamiskanavia ei kuitenkaan ole tässä tilanteessa aina helppo löytää.
Koronaviruksen mukanaan tuoma kriisi on hämärtänyt yksilöiden ja yhteisöjen tulevaisuuden. Dialogeissa pohdittiin sitä, millaiseksi oma elämä, Suomi ja koko maailma muuttuu kriisin myötä. Keskustelijat kokivat, että olemme tulleet käännekohtaan. Paluuta aivan samanlaiseen entiseen elämään ei ole. Yhteiskunnan perimmäinen haavoittuvuus on tullut näkyviin, ja kriisi voi johtaa meidät moniin uusiin vaikeuksiin. Toivoa on kuitenkin myös siitä, että tästä kaikesta voi seurata jotain hyvääkin.
Kriisi vie perusasioiden äärelle
”Ihmiset pakotetaan pysähtymään perusasioiden äärelle, ja se saa monen miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.” (1)
Nopeasti ympäri maailma levinnyt koronaepidemia ja Suomessakin toteutetut rajoittamistoimet ovat sulkeneet suuren osan kansalaisia koteihinsa ja mullistaneet arjen. Dialogeihin osallistuneet kuvasivat, että poikkeusolot ovat ohjanneet perusasioiden ja perimmäisten arvojen äärelle. Läheiset ihmiset, koti, terveys, ruoka, naapurusto, koulu, työ ja yhteys luontoon ovat nousseet uuteen arvoon uhkaavassa tilanteessa. Monet keskustelijoista kertoivatkin, että aiemmin itsestään selviltä tuntuneet asiat näyttäytyivät yhtäkkiä arvokkaimpina ja antoisimpina kuin ennen kriisiä.
Huolta kannetaan toisista ja itsestä
”Ensimmäisen kahden viikon aikana en ollut varma, mistä olin huolestunut: itsestäni, läheisistä vai maailmasta?” (2)
Elämä kriisin keskellä oli suurimmalla osalle keskustelijoista huolten värittämää. Moni kertoi olevansa huolissaan joistain ihmisistä omassa lähipiirissään. Huolenaiheita oli useita: läheisten terveys, yhteydenpidon vaikeutuminen, talousvaikeudet ja työttömyys, isovanhempien terveys, lasten koulunkäynti ja nuorten tulevaisuudensuunnitelmat.
”Omasta puolesta en pelkää, mutta kun isovanhemmat on elossa ja kuuluu riskiryhmään. Niiden puolesta ahdistaa vähän.” (3)
Huolet ulottuivat myös omaa lähipiiriä kauemmas. Melkein jokaisessa keskustelussa tuotiin esiin huoli toisista ihmisistä niin Suomessa kuin ulkomailla. Pystytäänkö suojaamaan riskiryhmäläiset? Kestääkö terveydenhuollon kapasiteetti? Miten pärjäävät yksinäiset? Kuinka mielenterveysongelmien kanssa kamppailevat saavat apua? Autetaanko Suomessa asuvia maahanmuuttajia riittävästi ja saadaanko heille viestittyä oikeaa tietoa? Miten pakolaisleireillä olevien käy?
Myös oma pärjääminen huoletti monia. Joitakin pelotti oma mahdollinen sairastuminen, toiset murehtivat omaa psyykkistä jaksamista, joillekin huolta aiheutti eniten oma taloudellinen tilanne. Poikkeustilanne kuormittaa erityisesti pienten lasten vanhempia, kun pitää sovittaa uudella tavalla yhteen työnteko ja vanhemmuus. Useat vanhemmat olivat huolissaan omasta väsymisestään. Millaisia vaikutuksia tällä on perheisiin ja parisuhteisiin? Tuleeko jossain kohdin romahdus? Jos itse romahtaa, kuka silloin huolehtii lapsista?
Yhteisöllisyys vahvistuu, mutta jäävätkö jotkut sen ulkopuolelle?
”Sooloilemalla ei selviä – minä tarvitsen muita ja jotkut tarvitsevat minua.” (4)
Poikkeusajan dialogien keskustelijat kertoivat havainneensa, että ihmisten luontainen taipumus pitää huolta toistaan on korostunut kriisissä. Yhteisöllisyys on tullut esiin, vahvistunut ja löytänyt uusia muotoja. Naapuri- ja ruoka-apua, työtoveruutta etäyhteyksissä, yhteisiä illanviettoja etänä ja monenlaista muutakin yhteisöllisyyttä on löytynyt ihan itsestään. Toisilta ihmisiltä kysytään matalalla kynnyksellä, mitä kuuluu ja miten menee.
Samalla esiintyi huolta siitä, ketkä jäävät yhteisöjen ulkopuolelle. Yksinäiset ikäihmiset, kavereitaan ikävöivät lapset ja yksinasuvat mielenterveyskuntoutujat pohdituttivat. Keskustelijoita epäilyttää myös se, kuinka kauan yhteisöllisyys kestää, jos kriisi jatkuu pitkään. Jotkut keskustelijoista kertoivat jo havainneensa yhteisöllisyyden hiipumista ja rakoilemista. Jos tilanne kehittyy pahempaan suuntaan, käännymmekö ajamaan omia etujamme ja puolustamaan omaa reviiriämme?
Eriarvoisuus on tullut näkyviin, samalla on herännyt halu auttaa
”Vaikka olenkin tietoinen perheiden erilaisuudesta ja eriarvoisuudesta, kommentti hyvän kodin puuttumisesta todella liikautti ja laittoi ajattelemaan ja toi perspektiiviä.” (5)
Jokaisessa keskustelussa käsiteltiin tavalla tai toisella ihmisten eriarvoisuutta kriisissä ja sen jälkeen. Keskustelijat kokivat, että kriisi on tuonut selvästi esiin suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan epätasa-arvoisuuden. Samalla pelättiin sitä, että kriisin seurauksena eriarvoisuus lisääntyy. Eriarvoisuutta nähtiin monessa eri yhteydessä: ammateissa, asuinpaikoissa, elämäntilanteissa, tiedoissa ja taidoissa.
Kaikissa dialogeissa osallistujat tunnistivat ihmisryhmiä ja henkilöitä, joiden ajateltiin olevan omaa itseä huonommassa asemassa. Ikäihmiset, vaikeuksissa jo aikaisemmin olleet perheet, pitkäaikaistyöttömät, huono-osaiset nuoret, maahanmuuttajat ja mielenterveyskuntoutujat olivat monen keskustelijan mielessä.
Useat toivat esiin halunsa auttaa tässä tilanteessa heikommassa asemassa olevia. On tarve olla avuksi ja hyödyksi toisille. Auttamiselle ei kuitenkaan aina löydy sopivia kanavia. Samalla oltiin huolissaan siitä, että toisten auttaminen voi uuvuttaa ja viedä itseltä vähäiset viimeiset voimavarat.
Digiloikka riemastuttaa ja pohdituttaa
”Tämä on pakottanut meidät digiloikkaan. Nyt on se hetki, kun se on ollut pakko tehdä.” (6)
Vähintäänkin nyt – kriisin vauhdittamina – suomalaiset ovat tehneet digiloikan. Työt hoidetaan ja koulut käydään etäyhteyksien välityksellä. Monilla työpaikoilla digitaalista teknologiaa vieroksuneetkin työntekijät ovat joutuneet opettelemaan niiden käyttöä. Myös työnantajat ovat nähneet, että työ todellakin voi sujua myös etänä. Digiloikan toteutuminen herättää innostusta ja ylpeyttä. Me pystymme tähän, yhteiskunta pyörii myös etäyhteyksien avulla.
Monet toivat kuitenkin esiin, että digiloikka sisältää myös eriarvoisuutta. Kaikille ei ole mahdollista siirtyä tekemään etätöitä kotoa käsin. Lisäksi on paljon ihmisiä, joilla ei ole tarvittavia laitteita eikä vaadittavia taitoja. Laitteet ja osaaminen asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan. Tämä näkyy niin työelämässä, etäkoulussa kuin ikäihmisten arjessa. Laitteiden käytön ja etäyhteyksien äkillinen lisääntyminen tuntuu monesta myös uuvuttavalta, ja tietokoneiden nähdään myös toimivan toisinaan ihmisten aidon kohtaamisen esteenä.
Keskustelijat eivät uskoneet, että digitaalisuuden suhteen palataan takaisin entiseen. Etätyö ja kokoustaminen etäyhteyksien avulla on tullut jäädäkseen. Siksi tarvitaan edelleen digitaitojen kehittämistä ja hyviä yhteisiä digialustoja, jotta digiloikka ei pysyvästi syrjäytä ketään.
Uusi normaali – rajatumpi, rauhallisempi ja ahdistavampi
”Ei tiedä, mitä tapahtuu ensi viikolla, mutta siitä aina selvitään.” (7)
Kriisitilanteen ehdoilla elämisestä on tullut nopeasti uusi normaali. On opittu uusia toimintatapoja, niin yksityiselämässä kuin työssä. Useat ovat yllättyneet siitä, kuinka helppoa on ollut luopua joistain aikaisemmin hyvin tärkeiksi koetuista asioista: matkoista, harrastuksista, omasta vapaudesta ja rutiineista. Tilalle ovat tulleet uudet rutiinit, rajatun elämän pienet nautinnot ja tyytyminen siihen, mitä on käsillä.
Aikaa tuntuu tulleen monelle lisää, ja poikkeustila on luonut uudenlaisia mahdollisuuksia arkeen. Kun lähipiirissä ei ole kukaan sairaana, tämä mahdollistaa rauhoittumisen ja armollisuuden. Kun työ on kotona, aukeaa lasten kansaa kiinnostavia keskusteluja omasta työstä, toiveista ja elämästä yleensä. Eristyksissä voi olla myös tyytyväinen elämäänsä.
Uuteen normaaliin kuuluu myös ahdistusta ja mielialojen ailahtelua. On huolta siitä, että ”sosiaalisen eristäytymisen” korostaminen voi johtaa ihmisiä väärille teille aikana, jolloin on syytä olla fyysisesti etäällä mutta sosiaalisesti lähellä toisia. Välillä elämä tuntuu epätodelliselta, kun kaikki ympärillä oleva vaikuttaa tavanomaiselta mutta uutisissa kerrotaan päivästä toiseen koko maailmaa kurittavasta kriisistä. Erityisen vaikealta tuntuu se, että ei tiedä, milloin poikkeustila päättyy.
Tulevaisuutta ei pysty kunnolla suunnittelemaan: ”Omat unelmat on tauolla.” (8)
Uudenlainen rajatumpi ja minimalistisempi elämä on saanut monet myös kyseenalaistamaan koko vallitsevan elämäntavan. Useampi keskustelija kertoi pohtivansa nykyiseen elämäntapaan liittyvän jatkuvan kulutuksen kestämättömyyttä. Voisiko arki koostua siitä, mikä on oikeasti oleellista? Tällöin puheet ”entiseen palaamisesta” voivat ärsyttää.
Ihmiset syyllistävät ja syyllistyvät
”Olen huono äiti, koska joudun tekemään töitä, enkä voi olla lasten kanssa, vaikka he ovat läsnä. Huono työntekijä – huono äiti, kumpikaan ei onnistu. Riittämättömyyden tunne on vahva.” (9)
Poikkeusajan olosuhteita leimaavat rajoitukset ja säännöt. Dialogien osallistujat kertoivat tilanteista, joissa ihmiset vahtivat toinen toisiaan ja suuttuvat toisilleen sääntöjen rikkomisesta. Monet kuvasivat, että uusi sääntöjä oli vaikea ottaa aluksi tosissaan. Jotkut myös tunnustivat itse rikkoneensa jotain rajoituksista. Tästä seuraa yleensä muiden taholta tulevaa syyllistämistä, usein myös omaa syyllistymistä. Uusi tilanne hämmentää lähestulkoon jokaista, ja välillä on vaikea hyväksyä toisten ihmisten erilaisia tapoja toimia ja reagoida.
Elämä kriisin keskellä koettelee myös omia kykyjä ja horjuttaa itselle asetettuja vaatimuksia. Joidenkin ammattiryhmien – kuten opettajien – työn haasteet ovat lisääntyneet valtavasti. Työpäivät venyvät kohtuuttomiksi ja silti ei kykene saavuttamaan asetettuja tavoitteita. Vanhemmilla on kokemuksia keinottomuudesta lasten ahdistuksen kohtaamisessa ja riittämättömyyden tunteesta, kun ei pysty antamaan lapsille tarpeeksi huomiota etätöiden lomassa. Joitakin taas painaa syyllisyys siitä, että oma elämä on kriisin keskellä liiankin helppoa.
Mitä tapahtuu, kun rajoituksia aletaan purkaa?
”Osa uskoo, että ollaan menossa yli. Toiset uskoo, että kriisi vain syvenee.” (10)
Jossain lähitulevaisuudessa häämöttää rajoitusten purkaminen. Tähän ajankohtaan kohdistuu suuria odotuksia mutta myös suuria huolia. Yleisesti ottaen viranomaisten ja asiantuntijoiden toimintaan suhtaudutaan tältä osin luottavaisesti, mutta lähitulevaisuus mietityttää. Jos rajoituksia puretaan, tuleeko heti uusi viruksen leviämisaalto? Osaavatko ihmiset noudattaa kunnolla uusia lievempiä rajoituksia? Jos kesälläkin joudutaan olemaan eristyksissä sisällä, niin kestävätkö ihmiset sen henkisesti? Mitä jos tämä ei lopukaan pitkään aikaan?
Miten kriisi muuttaa Suomea ja maailmaa?
”Kansainväliset suhteet huolettavat. Järkevät ja koulutetut ihmiset ovat alkaneet uskoa siihen, että demokraattiset valtiot eivät olisi kriisinkestäviä.” (11)
Poikkeusajan dialogien keskustelijat ajattelivat, että koronakriisi tulee jollain tavoin muuttamaan Suomea ja koko maailma. Millaisia nämä muutokset tulevat olemaan? Tässä vaiheessa tulevaisuus näyttää hyvin epävarmalta ja sen suuntaa voi vain arvailla.
Keskustelijoiden kesken oli suuria eroja siinä, näyttäytyykö tuleva suunta uhkaavana vai myönteisenä. Poikkeusajat ovat ainakin väliaikaisesti tuoneet ihmisten elämään todella suuria ja hyvin monenlaisia muutoksia niin työn kuin vapaa-ajan osalta. Vasta aika näyttää, mitkä muutoksista jäävät pysyväksi. Samalla kriisi laukaisee uusia tapahtumaketjuja taloudessa, politiikassa ja laajemmin koko yhteiskunnassa. Myös näiden vaikutuksia on mahdotonta ennakoida.
Useissa dialogeissa todettiin, että Suomessa tulevaisuus vaikuttaa paremmalta, kuin monessa muussa maailmankolkassa. Virus ei ole päässyt leviämään hallitsemattomasti. Viranomaisten tiedotus ja ohjeistus ovat pääosin pelanneet hyvin. Oltiin myös tyytyväisiä siihen, että Suomessa on pidetty kiinni parlamentaarisesta päätöksenteosta kriisinkin keskellä. Huolestuneet ja kriittiset äänenpainot liittyivät jo lähitulevaisuudessa häämöttäviin massiivisiin talousvaikeuksiin: yritysten konkursseihin, työttömyyteen ja uuden laman vaikutuksiin haavoittuvassa asemassa oleviin ja erityisesti lapsiin ja nuoriin.
Globaalin tulevaisuuden suhteen näkemykset olivat yleensä synkempiä kuin Suomen kohdalla. Keskusteluissa tuotiin esille se, että maailmassa oli jo ennen koronakriisiä valtavia ongelmia, kuten ilmastonmuutos, ylikulutus, kärjistynyt suurvaltapolitiikka, köyhyys ja epätasa-arvo. Nämä eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka kriisi jättääkin ne hetkeksi varjoonsa. Miten käy, kun talous jossain määrin romahtaa? Jos valtiot jo nyt riitelevät keskenään maskien hankkimisesta, niin mitä tapahtuu, jos tilanne pahenee? Uskovatko ihmiset tulevaisuudessa enemmän autoritääristen hallintojen vai demokratioiden kykyyn ratkoa kriisejä?
Moni keskustelija oli sitä mieltä, että pandemian jälkeinen maailma on myös meistä itsestämme kiinni. Kriisit ovat tunnetusti käännekohtia, ja käänteen suuntaan voi jokainen yrittää vaikuttaa omalta osaltaan. Maailmalla on nyt mahdollisuus isoonkin myönteiseen muutokseen, mutta se vaatii yhteistä tahtotilaa ja visiota.
Vaikeuksista voidaan myös oppia
”Kansalaistoimijat ja järjestöt voisivat nostaa esille sitä mitä hyvää tässä tilanteessa on, mitä tästä voitaisiin oppia, ettei palattaisi vanhaani” (12)
Kriisin koetaan jo nyt opettaneen paljon. Keskustelijat kertoivat pysähtyneensä miettimään elämäänsä ja maailmaa uudella tavalla. Elämänarvojen järjestys on kirkastunut, samoin oma asema yhteiskunnassa on tullut kouriintuntuvasti esiin. Lyhyessä ajassa on vapautunut paljon luovuutta, kun on täytynyt oppia monta uutta asiaa: toisenlaista arjenhallintaa, digitaitoja, oman mielenrauhan ylläpitoa, kiitollisuutta pienistä asioista ja vaihtoehtoisia tapoja huolehtia toisista ihmisistä.
Joitakin mietitytti se, opitaanko tästä muutoksesta sittenkään mitään koko yhteiskunnan tasolla. Halutaanko oikeasti tutkia ja korjata niitä asioita, jotka johtivat tähän kriisiin? Olemmeko tulevaisuudessa yhtään valmiimpia kohtaamaan uusia kriisejä ja vaikeuksia?
Dialogi luo toivoa
”Keskustelu on antanut tiedon tai oivalluksen yhteisöllisyydestä ja yhteisestä huolesta, tunteesta ja tahtotilasta.” (13)
Mahdollisuus kokoontua yhteen käymään dialogia poikkeusajan elämästä sai kiitosta jokaisessa keskustelussa. Dialoginen keskustelu oli monelle uusi kokemus jo sinänsä, ja uutta melkein jokaiselle oli dialogin käyminen etäyhteyksien välityksellä. Useat totesivat tällaisilla keskusteluilla olevan erittäin suuri merkitys. Osallistujat kertoivat, että dialogi huojentansi omia huolia, auttoi ymmärtämään paremmin toisia ja itseä ja palautti uskoa tulevaisuuteen.
”Keskustelussa syntyi uskomaton luottamuksen tunne. Jos pitäisi sanoa suomeksi, niin valitsisin kolme tärkeää sanaa: vertaistuki, yhteys, terapeuttisuus.” (14)
Useammassa dialogissa ihmeteltiin sitä, kuinka tuntemattomienkin ihmisten välille voi lyhyessä ajassa muodostua luottamuksellinen ja syvä suhde. Dialogilla nähtiin olevan kriisiaikana kenties jopa aiempaa suurempi merkitys ihmisyhteisöjen koossapitämisessä ja luottamuksen rakentamisessa. Lukuisat keskustelijat kertoivat myös saaneensa hyviä oivalluksia toisilta dialogiin osallistujilta ja kokeilevansa uusi toimintatapoja ja toisenlaista asennoitumista arjessaan keskustelun innoittamana.
Monen osallistujan tuntoja dialogien päätteeksi kiteyttää yhden keskustelijan huudahdus: ”Dialogi on tärkeää, sitä täytyy jatkaa ja laajentaa!” (15)
Faktatiedot keskusteluista
- Keskustelujen määrä: 27
- Osallistujamäärä: noin 200
- Paikkakunnat: Espoo, Helsinki, Joensuu, Kotka, Kouvola, Lahti, Lappeenranta, Porvoo, Rovaniemi, Salo, Seinäjoki, Tampere, Turku, Vantaa. Lisäksi: Iso-Britannia, Italia ja Ranska
- Yhteenvedon jättäneet keskustelun järjestäjät (suluissa sitaattien viitteet):
Arkkitehtuurin museo (6), Crisis Management Initiative – CMI (1), Cultura-säätiö (14), DialogiAkatemia Aretai Oy (3, 15), Eeva Nummi & Anita Nikkanen (10), Eläkeliitto (13), Erätauko-säätiö (7), Espoon kaupunki, Fingo (12), Helsingin Diakonissalaitos (8), Itä-Suomen yliopisto, Kalliolan setlementti (4), Lahden kaupunki (5, 9), Lapin liitto, Mari Tähjä & Jani Turku, Nicehearts, Opintokeskus Sivis, Toimihenkilöliitto ERTO, Valtionvarainministeriö (11), Yhteiskunnan aktiiviset kansalaiset – YAK (2).
Poikkeusajan dialogisarja jatkuu koko kevään ja alkukesän. Tule mukaan järjestämään oma keskustelusi! Tulevien keskusteluiden päivämäärät ovat 28.4., 12.5, 26.5. ja 9.6. Ilmoittaudu Erätauko-säätiön koordinaattorille: toni.kuoremaki@eratauko.fi
Lisätietoja:
DialogiAkatemia: Janne Kareinen, johtaja, janne.kareinen(a)dialogiakatemia.fi, p. 0456316516
Erätauko-säätiö: Laura Arikka, toimitusjohtaja, laura.arikka(a)eratauko.fi, p. 0445792686
Valtiovarainministeriö: Katju Holkeri, finanssineuvos, katju.holkeri(a)vm.fi, p. 0407649880
