Uskon dialogiin, koska minulla on dialogin jälkeen aina parempi olo kuin ennen sitä. Dialogissa koen jaettua ihmisyyttä muiden paikalla olijoiden kanssa. Olen toipuva toimittaja ja minua kiinnostaa, miten journalismi voi välittää paremmin tätä jaetun ihmisyyden kokemusta.
Viestintäyrittäjänä käytän dialogia työpajojen fasilitoinnissa, yleisötilaisuuksissa ja tiedon keräämisessä. Journalismin tutkijana olen paneutunut erityisesti siihen, miten mediat voivat purkaa yhteiskunnallista vastakkainasettelua dialogin avulla.
Matkani dialogistiksi on ollut aika pitkä. Kymmenisen vuotta sitten olin pikemminkin debatööri. Politiikan toimittajana olin yhtenä äänekkäimmistä vaatimassa, että poliittisten päättäjien ajattelun erot on tuotava selkeästi esiin. Se vaati usein kärjistämistä.
Vastustin konsensusta, jossa päättäjien ajattelun erot tulevat esiin vasta vaalien jälkeen.
Kun etsin tietä avoimempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, kiinnostuin ensin digitaalisesta mediasta ja somesta. Some onkin lisännyt ihmisten mahdollisuuksia saada äänensä kuuluviin.
Monenkeskinen digitaalinen viestintä on pelastanut meidät pandemian keskellä. Se on lisännyt yhteistyötä työpaikoilla ja organisaatiorajojen yli. Mutta läheskään aina se ei rakenna hyvää yhteiskuntaa. Some on erinomainen väline tuhota hyvä keskustelu ja levittää valetietoa ja lietsoa vihaa.
Olen tullut siihen tulokseen, että yhteiskunnalliseen keskusteluun tarvitaan lisää turvallisia kuuntelemisen tiloja. Niitä tulisi luoda sekä sosiaaliseen mediaan että journalismiin.
Väitöskirjassani 2017 esitin, että journalistien ja kansalaisyhteiskunnan välille voidaan luoda turvallisia, dialogisia tiloja. Samoihin aikoihin olin mukana Erätauon kehittäjäryhmässä. Olen kokeillut Erätauon käyttöä median kanssa ja olen tutkinut vastaavia hankkeita yhdysvaltalaisissa ja suomalaisissa medioissa.
Olen huomannut, että dialogin käyttö lukijoiden kuuntelemisessa tuottaa polarisaatioita purkavaa journalismia.
Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi, että mediatalo järjestää kutsudialogien sarjan, tekee niistä juttuja, ja fasilitoi laadukasta keskustelua suljetuissa Facebook-ryhmissä.
Kun olen mukana dialogin järjestämisessä, kysyn ensimmäiseksi: kutsummehan mukaan myös toimittajia. Mielestäni dialogeissa tapahtuu niin arvokkaita asioita, että niistä on syytä kertoa julkisesti.
Kun taloudellinen epävarmuus yhteiskunnassa lisääntyy, pelot heräävät. Samalla herää halu löytää vihollinen. Kuvitteellisen vastustajan demonisoiminen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta pitää oma maailma järjestyksessä. Siksi meidän on saatava kaikki kokemaan toimijuutta.
Ihmisten pitää tuntea, että heidän sanomisillaan on merkitystä, että he ovat osa kuuntelevaa yhteisöä. Silloin netin salaliittoteorioiden ja toisten dehumanisoimisen houkutus ehkä heikkenee.
Dialogi on yksi journalistinen interventio merkityksellisyyden kokemuksen lisäämiseksi. Näen tästä paljon merkkejä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suomi Puhuu -juttusarja, jossa ihmiset kohtasivat vastakohtansa, oli askel tähän suuntaan.
Muutos ei ole journalismille helppo. Toimittajilla on usein kiire, ja heidän on helppo soittaa kommentti joltain perussuomalaiselta ja joltain vihreältä, ja saada heidät tappelemaan keskenään.
Tällaista riitakehystä tarvitaan yhä. Journalismi on kuitenkin myös ymmärtänyt, että kun se tekee työtään ”vanhalla hyvällä tavalla” se voi myös tarpeettomasti kärjistää yhteiskunnallista ilmapiiriä ja lisätä polarisaatiota.
Dialogissa saattaa selvitä, ettemme ehkä olekaan niin jakaantuneita toisistaan vieraantuneisiin kupliin kuin kuvittelimme. Keskusteltuamme kaksi tuntia oletetusti toista ääripäätä edustavien ihmisten kanssa huomaamme, että keskustelu yhdisti enemmän kuin vastakkainasettelu erotti.
On vastakkainasettelua luovien ihmisten etu, että he saavat meidät kokemaan jakautuneisuutta. Tulemme hyväksikäytetyksi polarisaatiokehyksessä ilman, että oikeasti olemme kovin kaukana toisistamme.
Tämän oivaltaminen on dialogin osallistujille melkein poikkeuksetta vahva kokemus. Oman työni fokus on viime vuodet ollut siinä, miten journalismi voisi välittää tätä kokemusta yleisölle paremmin.
Jatkokysymys, joka meidän täytyy esittää itsellemme journalisteina: jos aito kohtaaminen oli mahdollista tässä hetkessä – jos polarisaatiokehys katosi dialogin aikana ilmaan vääränä – miten saamme todellisuuden jaetusta ihmisyydestä pysymään yllä? Miten estämme sen, ettei harha ota meitä uudelleen valtaansa, kun lähdemme kotiin?
Toimittajat voivat tekemällään työllä piirtää kuvaa, jossa tulee vastakkainasettelun ja kärjistysten lisäksi näkyväksi erilaisia mahdollisuuksia ja moninaisuutta. Toimittajat voivat fasilitoida jatkokeskusteluja. Journalisti voi miettiä, kuinka usein ja kuinka paljon on valmis laittamaan aikaa turvallisen kohtaamisen ja keskustelun luomiseen.
Yksinkertaisimmillaan voi miettiä, onko kärjistys tarpeellista juuri tässä jutussa.
Journalismi voi tuoda esille vastakkainasettelun takana olevia ilmiöitä ja sitä vastaan puhuvia tekijöitä.
Dialogijournalismi voi auttaa ihmisiä vapautumaan keinotekoisesti luodusta polarisaatiokehyksestä ja astumaan todellisuuteen, joka on vastakkainasettelua todellisempi.”
Taneli Heikka, viestintäyrittäjä
Teksti: Laura Rantanen
